Metsässä juostessa voi kuvitella olevansa jotain aivan muuta, sulkea silmänsä ja leikkiä keijukaista. Hihittää ohi juoksevalle Oravalle, maastoutua piiloon autoja jotka kuulostavat pimeällä aivan joltain muulta. Mun mielikuvitus on aina ollut vähän villi ja kun pääsen kaverini kanssa jonnekkin hämyisille metsäpoluille niin ei jää mitään rajoituksia. Ja hauskaa on.

Miten olen joskus voinut vihata luontoa? Luonto on niin kaunista ja täynnä elämää, tärkeä osa meidän elämäämme. Mutta miksi sen pitää olla täynnä roskia. Olen itse mukana tässä suhtkoht säälittävässä yrityksessä puhdistaa kadunvarsia ja ihmisten mieliä ja kerään kuin keräänkin yhden roskan päivässä pois pilaamasta kaunista ( krrhm) katukuvaamme. Mutta miksi mun pitäisi vaivautua? Ei muut kuitenkaan välitä. No tottakai ne välittää, kaikkien ainakin pitäisi vittu välittää. Saasteet ja autot saa mut raivon partaalle, eilenkin mie aivan viattomana koitan nauttia raittiista ilmasta kun jotkut kiihdyttää avoautoillaan ja jättää kauhean pölypilven mun keuhkoihin ja silmiin ärsyttämään.

Kuitenkin eilisestä päivästä, mie ja miun Ihana Kaveri, joka vihdoin on alkanut taas luottaa muhun ja olla mun kanssa käyttäydyttyiin taas kuin 5 vuotiaat ja sanompahan vaan että näin hauskaa ei mulla oo ollut pitkään aikaan, vaikka onkin ollut Ihana Kevät. Mua ei edes häiritse se että rikoin kahdeksan aikarajani syömisessä, kun olin niin pitkään ulkona, koska oli niin kivaa.