Ehkä. Toivottavasti.
Ensimmäinen lomapäivä. Aurinko paistaa ja istun hymyillen terassilla odottaen iltaa, kun oltiin sovittu kavereitten kanssa jo viikko sitten että tehtäisiin jotain hauskaa. Ajattelen että tästä kesästä tulee loistava.Että vihdoinkin, mulla on ihmisiä, jotka oikeasti haluavat olla mun kanssa. Katson kelloa. Pyöritän päätä. Eikö meidän pitäisi lähteä jo. Tekstaan kavereille. Ollaan oltu joka päivä ulkona tää kevät on ollut mahtava ja todella uskon että kesästä tulee vielä parempi. Koitan soittaa. Puhelin tuuttaa varattua." Miks ne aina tekee tän mulle?" Menen nukkumaan.
Toinen lomapäivä. Kukaan ei ole soittanut takaisin ehkä niillä on kiire pitää hauskaa ilman mua. Tottakai ne haluu olla vaan kahdestaan, nehän suorastaan rakastaa toisiaan. Alan jo hermostua, enkä pysty syömään. "ei tästä voi tulla taas tälläistä" ajattelen ja lähden lenkille, jos vaikka joku soittaisi sillä aikaa. Tulen kotiin. Olo on niin yksinäinen ja ahdistunut että syön enkä pysty sitä lopettamaan ennen kun äiti pakottaa nukkumaan. Masentava kesä. Kesä on paska.
Kolmas lomapäivä. Puhelin soi. Kaveri on tullut kotiin mökiltä ja suunnitellaan loppuviikkoa. Odotusta, odotusta. Eikä vieläkään kuulu mitään hänestä, joka mut aina hylkää.
Ole onnellinen, että sinulla on kavereita ollenkaan. Täällä puhuu eräs, jolla niitä ei ole. Tiedän miltä se tuntuu, kun kaikki tuntuvat lähteneen johonkin, liittoutuneen itseä vastaan tai jättäen taka-alalle.
Painonpudotuksesi muuten näyttää tosi hyvältä. :o Olen kade.
Juu, tilasin sen Eclipsen. En jaksa oottaa, että pääsen lukeen sitä!
Tsemppiä lomanviettoon!
Ystävyys kypsyy vuosien mittaan. Jotkut homehtuvat ja kuihtuvat pois, toiset alkavat kukoistaa. Älä siis vaivu epätoivoon, vaikka aina pitääkin vain jaksaa odottaa ja odottaa. Turhauttavaahan se on kun edistystä ei näytä tapahtuvan, mutta jonain kauniina päivänä kaikki palkitaan.
Usko pois. ^_^