Miksi odotin tätä koko kesän, mitä niin ihmeellistä tässä on?
Uusi koulu, uudet ihmiset sama vanha epävarmuus ja ennakkoluulot. Koko ensimmäisen päivän istun hiljaa seinän vieressä ja koitan olla ottamatta katsekontaktia, koska pelkään ihmisten ärjyvän mulle"mitä vittuu sie tuijotat läski". En puhu kenellekkään kukaan ei puhu mulle, kun on ruokailun aika ja kaikki ryntäävät ulos luokasta mieleni tekee vain itkeä. Miks oon tässä tilanteessa taas, sen viimevuoden jälkeen joka oli hyvä eikö sama olisi voinut jatkua.
En halua olla yksin, mutten osaa muodostaa ystävyyssuhteita. Tän hetkinenkin ainut kaverini vihasi mua vielä kolme vuotta sitten, mutta ystäväni, joka nyt ei ole täällä sai hänet muuttamaan mieltään. Muut pienetkin tuttavuudet joiden kanssa ehkä kerran kuukaudessa teen jotain ovat jo lapsuusajan kavereita ja tuskin heitäkään yksin olen saanut. Kuuntelen The Wreckersin: Stand Still and look Prettya ja se saa mut itkemään, olen taas herkällä tuulella ja haluaisin vain maata ja itkeä,mutten voi, en ole ainoa täällä. Taas jälleen ainoana seuranani on äiti ja televisio.
Sometimes I get so fed up
I don't even want to look at myself
But people have problems that are worse than mine
I don't want you to think I'm complaining all the time
And I hate the way you look at me I have to say
I wish I could start over
I am slowly falling apart
I wish you'd take a walk in my shoes for a start
You might think it's easy being me
You just stand still, look pretty
Ja ensimmäinen päivä uudessa koulussa ei oo helppo niillekään jotka hoitavat omaa pelkoaan hölöttämällä mahdollisimman suureen ääneen suuressa joukossa. Optimistisesti arvelisin että viikon tai parin kuluttua tunnet kuin tunnetkin kuuluvasi ryhmään, joka ei loppujen lopuksi ole ollenkaan niin julma yhteisö kuin peruskoulun yläasteen luokka voi pahimmillaan olla. Älä hukkaa herkkyyttäsi, maailmassa on nimittäin jo ihan tarpeeksi kyynisiä paskiaisia. Tsemppiä, siunausta ja kaikkea sellaista.
Huomasin tuon sun painonseurannan. Meidän lähtöpaino on ollut melkein sama.Tsemppiä sullekin.
Meitä nurkasta tarkkailijoita on aivan liikaa!
Yritetään kuitenkin jaksaa tämäkin lukukausi.
Sitten vaihoin tyyliä ja olen nätempi. Sain itsevarmuutta.
Ja sun laihutushan on hyvin sujunu! Varmasti tuloksia näkyy jo ja eikö tuo sun nykynen paino oo jotain normi suomalais naisen paino? :) En kyllä pituuttas tiiä, mutta olettasin etä olet normaalin pituinen.
Tiiän että oot epäilevä että haukkuuko ne vielä sua vaikka oot nyt laihtunu. Mä mietin samaa kun olin vasta muuttunut.
Ja sä oot varmaan miljoonasti kuullu tän vinkin: Mee vaa rohkeesti puhuun, ole avoin ihminen äläkä näytä nurkassa synkältä, harvemmin semmoisille uskalletaan tulla jutteleen.
En usko että toi tulee heti luonostaan, mutta hymyile (mutta älä kuin sekopää :)), sillee HYVIN PIENI hymy kasvoilla, harjottele peilin eessä. Ihminen havaitsee sen alitajuisesti mutta harvemmin tietoisesti. Näin ollen ne arvelee että oot avoin yms. mutta ei silti kukaan ala kysyy "Mitä hymyilet ja mulkkaat?".
Tunnoistasi päätellen muutos on juuri se mitä kaipaat. Tiedän varsin hyvin kuinka hirveältä luokkahuone sieltä nurkasta näyttää. Voisin sanoa (totuudenmukaisesti), että yläasteen jälkeen kaikki muuttuu helpommaksi; ihmiset kasvavat ja sinun kypsyytesi tulee vielä pääsemään oikeuksiinsa muiden silmissä.
Tiedän kuitenkin sen olevan laiha lohtu - yläaste vasta alkoi(?), ja kolme vuotta on pitkä aika. Älä kuitenkaan kadota itseäsi sen kaiken ikävän keskelle, mikä pääkopassasi vaanii. Tulevat ystävyyssyhteesi ovat lopulta vain sinusta kiinni. Jos koet jonkin ihmisen tutustumisen arvoiseksi, kerää kaikki rohkeutesi rippeet ja koeta lähestyä häntä. Laita puntariin se mitä sinulla on hävitä ja mitä voittaa, jos teet siirtosi. Kumpi kuppi painaa enemmän?
Kerroit uskovasi Jumalaan. Toivon sydämestäni, että uskosi tuo elämääsi toivoa ja luottamusta. Itse olen yksinäisyyden keskellä pyrkinyt luottamaan siihen, että Jumala välittää ja että Hänellä on tälle kaikelle tarkoitus - että Hän kantaa taakkojamme silloin kuin emme itse jaksa.