Isänpäivä. Lapset ostavat isilleen lahjoja. Juhlitaan perhettä. Kaikki ovat miettineet päivän tarkaan ja sitten on niitä jotka valittavat. Miksi he valittavat, että on muita suunnitelmia. Eivätkö he ymmärrä perheen tärkeyttä... Perheet käyvät ravintoloissa ja nauravat.
Minä. Istun kotona yksin ja syön. Turrutan kaipuuni ruokaan ja musiikkiin.
Minulla ei ole isää, ei elämässäni. Vanhempani eivät koskaan olleet yhdessä. Näin isääni pienempänä, muistan vielä sen yhden isänpäivän kun minä olin miettinyt lahjani tarkasti ja sitten hän, ei ollut kotona. Kuulin hänen saapuvan myöhään illalla, humalassa. Enkä välittänyt, annoin lahjan aamulla.
En välittäisi nytkään. Kunhan hän vain olisi elämässäni. Kävivi edes, tiedän hänen asuvan tässä kaupungissa, vaikkei kukaan sitä minulle ole kertonutkaan. He koittavat peitellä isäni virheitä, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta kyllä hän on ainakin minun ajatuksissani.----> Ei ollut moneen vuoteen, kunnes noin kuukausi sitten hän soitti minulle. Itkien. Itki liikaa ei pystynyt puhumaan, lupasi soittaa myöhemmin, muttei soittanut. Olin jo saanut itseni luulemaan etten välitä, etteiu minua kiinnosta,. Mutta puhelun aikana itkin. Ja halusin nähdä hänet. Haluan yhä.
Entäs sitten kun hän kuolee, enkä ole nähnyt häntä moneen vuoteen. Tulen katumaan sitä ja silti en tee asialle mitään.
Ajattelen hautajaisi. Kuinka sukulaisillani on kaikkea kaunista sanottavaa hänestä ja ainut elävä muistoni on rannalta kuusi vuotta sitten.
Myönnän että nyt itken. En ole itkenyt pitkiin aikoihin, sen jälkeen kun parannuin ei ole ollut syytä.
Nyt isänpäivänä. Isä on jossain, varmaankin juomassa ja niin on äitikin.
Kuuntelen KidMAN: Isä
Masentuneelle ystävä.
Näin hänet viimeksi 14-vuotiaana. Piti olla kova ja kaksi vuotta sain jankuttaa hänelle, etten tahdo ähdä, ennenkuin hän voi olla selvinpäin ja soittaa minulle. Hän lupasi soittaa. Hän ei soittanut. Muistan myös viimeisimpien puheluiden aikana hän sanoi minulle, että "älä tule sitten hautajaisiini". Ja minä lupasin olla tulematta.
Kuolemaa odotellessa. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, mutta se ihminen sai paljon pahaa aikaan.. Kävin hänen luonaan 10-vuotiaaseen saakka joka toinen tai joka ikinen viikonloppu. Olihan niitä hyviäkin aikoja, kun minulle maksettiin ratsastukset ja kun olin onnellisen epätietoinen hänen lievien huumeiden pössyttelystään.
Koita jaksaa ja elää vaikka siinä ajatusmaailmassa, ettet sinä ole syyllinen mihinkään ja ehkä näin todella on parempi.. Ehkä.
Se, että isäsi ei soita, ei johdu sinusta. Kuten se, että sinä et soita, ei johdu isästäsi.
Ole sinä rohkea, älä odota isältäsi mitään. Ole avoin ja vilpitön, mutta vaatimaton. Ole hieman hullu ja jopa äitisi sanoista välinpitämätön, rakenna oma mielipiteesi, nyt vanhempana.
Omantuntosi nimissä hoida asiat, kuten tunnet ja kaduttavaa ei ole, jos kuolema korjaa.
Ja ellet kuitenkaan halua ottaa yhteyttä, pyri selviämään turhasta syyllisyydestä, se on liian raskas taakka kantaa ja jokatapauksessa sinulla on lupa ja oikeus tehdä ajallasi, tai olla tekemättä, mitä tahansa.
Varo hakemasta syyllisiä, koska syyllisiä ei ole.
Sinä itse päätät.
Jos haluat saada yhteyttä häneen koita soittaa. Helppoa se tuskin ei ole. Kun ei tiedä missä on ja missä kunnossa. Voimia siihen tarvitaan. Onhan faijas sentään tehny vaikka mitä ja jättäny vielä enemmän tekemättä.
Voimia sulle <3
Kiitos kommenteista :)
Näitä sun kirjoituksia on kyllä mielenkiintoista lukea, kun huomaan meillä olevan aika samanlaisia ajatuksia ja elämäntilanteita. Se että isäsi itki puhelimessa viestitti varmaankin siitä että hän kaipaa sua ja ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, ehkä katuu entisiä tekojaan. Hmm, en tiedä.